Juuli Niemi

“Kylmä kallio, jota vasten paljaat jalkapohjamme painautuvat.Yö saa hiuksesi näyttämään mustilta, kuu värjää ihosi valkoiseksi.Meri on iso myrsky, jossa vain vanhat saavat leikkiä.Sinä valutat minut veteen ja kiedot luiset käsivartesi ympärilleni.Puolet minusta peittyy jo syvyyteen, mutta sinä pidät yhä kovaa kiinni.Painat siniset huulet korvalleni ja puhut.Mitä sinä sanot? Minä uppoan tähän leikkiin.Suola valuu silmistäni ja tiedän että kuulet ääneni.Sinä olet kaunis. Ota vastaan päivän valo.”

“Minun piti olla pieni ja sinun piti olla isompi kuin taivas.Entä jos minulla on ongelma käsieni kanssa, entä jos ne eivät osaa tehdä muuta kuin kuristaa?Sinä olet isompi kuin koko avaruus.Entä jos minä en osaa pitää sinusta huolta? Entä jos pudotan sinut hevosemme selästä ja menet rikki?Minä en halua, että sinä menet rikki.Tiedän, että olen sanonut tuhannet kerrat korvaavani sinulle vielä kaiken.En kai vain ikinä odottanut, että minulle tulisi siihen tilaisuutta.Ei taivasta voi korjata.Olet tuhannet kerrat vastannut minulle, ettei ole mitään korvattavaa.Luotin sanoihisi ja ajattelin, ettei mikään sinussa voi mennä rikki.Mutta minä kuulen, kuinka sinä itket. Ravintolan vessassa, suurissa joukoissa, perunoita pestessäsi, yöllä nukkuessasi.Miksi sinä itket Kissasisko? Onko jokin mennyt rikki?”