“... ja minä joka olisin halunnut kärsiä mitä hyvänsä tämän naisen vuoksi, pelkäsin että hän hyväksyisi minut liian nopeasti ja soisi minulle liian helposti rakkautensa, jonka olisin tahtonut lunastaa pitkällä odotuksella tai suurella uhrilla. (Armand Duval)”

“Miten kiihkeästi haluaisinkaan hetkittäin olla romaanihenkilö ja nähdä tämän oman elämäni jonkun hyvän, monitietoisen romaanikirjailijan silmin ikään kuin ulkoapäin; miten kaunis, eheä, viisas kertomus siitä ehkä voisikaan tulla; sen sijaan että nyt, tällä vajavaisella huomiokyvyllä varustettuna näen elämäni vain sisältäpäin, kehnosti hahmottuvana, oikullisena, fragmentarisena: pinnallisten ajatusten, äkillisten muistojen, yllättävien tekojen sekamelskana.Välillä riittäisi sekin, että minä olisin edes todentuntuinen kertomus, vaikkapa hyvä viihderomaani, jossa alku ja loppu, uskottavia ihmisiä ja tapahtumia.Jos edes olisin pamfletti tai rukouskirja, esseekokoelma, sarjakuva.Mutta ei.”

“Vaikka koko maailma vihaisi sinua ja pitäisi sinua pahana, mutta omatuntosi hyväksyisi sinut ja vapauttaisi sinut syytöksistä, et olisi vailla ystävää.""En, tiedän että voisin hyväksyä itseni, mutta se ei riitä! Jos muut eivät rakasta minua, kuolen mieluummin kuin elän - en jaksa kestää yksinäisyyttä ja vihaa, Helen. Katsohan, saadakseni osakseni hiukan rakkautta sinun tai neiti Templen tai jonkun muun rakastamani ihmisen taholta antaisin mielelläni vaikka katkaista käteni, tai antautuisin härän puskettavaksi, tai asettuisin seisomaan potkivan hevosen taakse, niin että se voisi iskeä kavioillaan rintaani -""Vaikene jo, Jane, sinulla on liian suuret luulot ihmisten rakkaudesta. Olet liian kiihkeä, liian raju. - -”

“- - tämä kaikki on tuuleen huutamista. Itsemurhien ytimessä ei ollut suru eikä salaperäisyys, vaan silkka itsekkyys. Tytöt riistivät itselleen ratkaisut, jotka on viisainta jättää Jumalalle. Heistä tuli liian voimallisia elämään meidän keskuudessamme, liian itsekeskeisiä, liian näkemyksellisiä, liian sokeita. He eivät jättäneet jälkeensä elämää, joka aina siloittaa luonnollisen kuoleman jäljet, vaan mitä arkipäiväisimmän luettelon maallisia seikkoja: seinällä tikittävän kellon, keskipäivälläkin hämärän huoneen ja sen raivostuttavan tosiasian, että ihminen voi ajatella ainoastaan omaa itseään. Että häneen aivonsa saattavat sumeta kaikelle muulle, roihahtaa liekkeihin vain tietyissä täsmällisissä kohdissa, joissa kyse on henkilökohtaisesta kivusta, haavoista ja sortuneista unelmista. Kaikki lähimmäiset loittonevat kuin pieniksi pisteiksi valtaisan jäälautan toiselle laidalle, missä he heiluttavat pikkuruisia käsivarsiaan äänenkantaman ulkopuolella.”

“No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?"Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa."Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti.Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät."Jenkitkö hänet tappoivat?""Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin.""Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?""Isä - isä ei ole entisellään.""Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?""Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -""Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?"Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.”

“Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.”