“Me rakennamme ympärillemme korkeita muureja, joilla suojelemme itseämme tuskallisilta tosiasioilta, koska emme ole oppineet elämään niistä tietoisina. >>Miksi meidän muka pitäisi?>> Joku ehkä kysyy. >>Menneet ovat menneitä. Miksi niitä pitäisi pohtia?>> Vastaus on monitahoinen. Meitä lapsuuden historialta suojelevan muurin takana seisoo nimittäin edelleen se hyljeksitty lapsi, joka me olimme ja joka kauan sitten hylättiin ja petettiin. Hän toivoo meiltä suojaa, ymmärtämystä ja vapautusta eristyneisyydestään, yksinäisyydestään ja sanattomuudestaan. Tuo lapsi on jo kauan kaivannut meiltä ymmärrystä, kunnioitusta ja kiintymystä. Hänellä ei kuitenkaan ole pelkästään tarpeita, jotka meidän tulisi tyydyttää. Hän tarjoaa meille myös lahjaa, jota ilman me emme voi elää täydesti, jota emme voi ostaa emmekä hankkia mistään muualta kuin häneltä, tältä itsessämme olevalta lapselta. Se lahja on totuus, joka vapauttaa tuhoisien käsitysten ja vakiintuneiden valheiden vankilasta, ja lopulta myös turvallisuus, jonka uudestaan saavutettu eheys suo. Lapsi odottaa vain, että me suostuisimme lähestymään häntä ja purkamaan muurit hänen avullaan. Sitä eivät monet ihmiset tiedä.”

“Kampsu on aasi, hän ajatteli. Hömppä rouva, joka ei osaa ajatella muuta kuin teekakkuja ja tyynynpäällisiä. Hän ei ymmärrä edes mitään kukista. Ja kaikkein vähiten hän ymmärtää minua. Nyt hän istuu kotonaan ja luulee, etten minä ole koskaan kokenut mitään. Minähän koen jokapäivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen asioita ja pidän teekutsuja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!”

“Lapsi pelästyy joka kerta äidin moittiessa häntä kovin sanoin ja tylysti. Myöhemmin aikuisena hän kuulee äidin äänen lähes joka paikassa missä virheen tekeminen ylipäätänsä on mahdollista, esimerkiksi työssään konttorissa, pankissa, liikkeessä. Lopuksi hän ei tule ajatelleeksikaan, että hänen painajaisenaan on hänen äitinsä ääni, jonka kylmä ja vihainen sävy aina pelästyttää häntä perinpohjin koska se kertoi rakkauden puutteesta. Kaikki tietoiset ajatukselliset yhteydet äitiin ovat kadonneet. Aikuisella on jäljellä vain vaikeasti kuvattavissa oleva ahdistus ja avuttomuus. Tuo "epämääräinen ahdistus" on jokaiselle neruoosipotilaalle tuttu. Se on maailman ehkä tunnetuin oire. Sen alkuperä on psykiatriassa saanut "länsimaisen psykiatrian suuren valheen" vuoksi väärän ja keinotekoisen selityksen.Jotkut yksittäiset kohteluvirheet, kuten se että kodin siisteyteen kiinnitetään kohtuuttoman suurta huomiota, eivät ole ratkaisevia kotivammaisuuden synnylle. Edellämainitussa esimerkissä ratkaisee äidin moitteiden luonne, siitä ilmenevä vihamielinen ja ärtyisä äänensävy, yleinen ankaruus ja rakkaudettomuus, jotka aina tulkitaan hylkäämiseksi eli lapsen koko olemassaoloa uhkaavaksi vaaraksi. Tämä voidaan sanoa toisinkin: Kaikki ne kohteluvirheet joilla lapsen ihmisenä olemisen oikeudet kielletään, ovat vaarallisia. Pitääkseni esitykseni käytännön tasolla luettelen "kummituksia" vielä kerran tarkemmin. Niitä ovat: -Hylkääminen eli "ei omana" pitäminen -Helveksittavaksi tai arvottomaksi leimaaminen -Häpäiseminen ja nolaaminenLopullisessa analyysissä paljastuu se perusvika, johon aina palataan: lapsena koettu rakkauden puuttuminen tai sen ilmeinen vajaavuus on aina muodossa tai toisessa kotivammaisuuden pettämätön tunnusmerkki. Se viriää yhtenään joka tilanteessa, vähäisenkin tehtävän epäonnistuessa, kömmähdyksen sattuessa tai arvostelun kohteeksi jouduttaessa, loputtomattomiin. Ajatuksena se saa muodon: "Tämän jälkeen he eivät enää välitä minusta!" Lapsen pelästymisen lähes murskaava voima perustuu siihen, että sen juuret ulottuvat mitä suurimmalla julmuudella lapsuuden eksistenssiin, olemassaolon perustaan. Siihen kätkeytyy näet lapselle suoranaisesti tuhoa ennustava, mutta jotakuinkin hahmottomaksi jäävä ajatus, jonka lapsi on sanattomasti aavistanut: "Emme välitä sinusta, oikeastaan haluaisimme vapautua sinusta!"Tämä on ymmärrettävästi lapselle, joka palavasti haluaisi olla isän ja äidin oma, kauhistuttava viesti, varsinkin koska se on tullut nimenomaan turvahenkilöiden taholta. Siihen liittyvä emootio onkin kaikkein raskaimpia ja saa aivojen koko työkoneiston hälytystilaan. Kun se lisäksi toistuu koko lapsuuden aikana lukemattomat kerrat ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, on selvää, että se varjostaa aikuiseksikin kasvaneen ihmisen elämää kaikissa merkittävissä ihmissuhteissa: ystävyydessä, työelämässä ja aivan erityisesti avioliitossa ja rakkauselämässä. Se pakottaa ihmisen mitä syvimpiin nöyryytyksiin: "Olen valmis mihin tahansa kunhan vain saan olla... kunhan minua ei hylätä!"Tällä tavalla syntyy se elämänlaatu jota pidämme kotivammaisuudelle ominaisena. Se on yleistä hajanaisuutta, kotivammainen ei pysty aikuisenakaan antamaan oikeita vastauksia elämän haasteisiin. Pienetkin aikuisen elämän esiin tulevat haasteet panevat välittömästi liikkeelle muistivammojen aiheuttamia "vääriä" emottioita, hälyytyksiä, jotka rajoittavat ja tukahduttavat hänen valintojaan. Ne merkitsevät jatkuvaa rasitetta ja johtavat vähitellen uupumukseen.Emootiot ovat näet aina vikkelämpiä kuin järki. Ihmiset itse kuvaavat tätä voimattomuuttaan tähän tapaan: "Tiedän että tämä on järjetöntä, mutta en voi sille mitään!"Kaiken tämän lisäksi löytyy valtavat määrät tiedostamatonta, mutta osittain myös selvästi miellettyä katkeruutta niitä i”

“Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvinaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.”

“Hänen kasvonsa olivat vakavat ja hymynsä arvokas, ja se joka vain näki millä tavoin hän käveli saattoi sanoa samoin kuin Elleviou kerran eräästä hovinaisesta: "Tuo nainen on varmasti joko ilotyttö tai herttuatar.”

“Rohkeat sanani eivät näyttäneet suututtavan tai järkyttävän häntä. Huomasin senkin, että arastelematon suorapuheisuus asiassa, joka oli hänen mielestään ollut sellainen, ettei siitä saanut puhua, olikin hänelle arvaamattoman mieluisaa ja vapauttavaa. Umpimieliset ihmiset toivovat usein paljon enemmän kuin avomieliset sitä, että heidän ajatuksistaan ja murheistaan keskusteltaisiin avoimesti. Ankarinkin stoalainen on lopultakin vain ihminen ja usein kiitollinen, jos joku rohkeasti ja hyvää tarkoittaen sukeltaa hänen "sielunsa hiljaiseen mereen".”