“Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän.""Tiedätkö?""Kyllä. Niin haluankin sen olevan.”

“Kohta se kysyy kireästi miksi minä aina puhun niin räävisti ja rumasti. Kun olen niin nätti ja pehmeä. Ihmisten pitää nääs muistuttaa omaa kieltään.”

“No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?"Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa."Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti.Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät."Jenkitkö hänet tappoivat?""Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin.""Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?""Isä - isä ei ole entisellään.""Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?""Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -""Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?"Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.”

“Kun ottaa onnen pieninä pätkinä, palasittain, ja sitten kadottaa sen, kuten minä, niin kovettuu vähitellen ja tulee kiukkuiseksi.”

“- No haluatko sä ylipäätään tehdä mitään?- Enpä kai.- Kai sä haluat käydä jossain, nähdä ihmisiä?- Emmä oikeestaan. Ei mulla ole kenellekään mitään asiaa. Ei oo mitään puhuttavaa kenellekään. Mitään puhuttavaa ei ole, kun ei näe ketään, tee mitään, käy missään.- Pitäiskö sit käydä jossain ja tehdä jotain?- Miks?- No että olis jotain puhuttavaa.- Mut emmä tiedä, haluanko mä puhua kenenkään kanssa. Miks mä puhuisin?”

“Hän näytti taaskin hämmästyneeltä. Hän ei ollut voinut kuvitella, että joku nainen uskaltaisi puhua miehelle sillä tavoin. Minulle sen sijaan tällainen keskustelu oli täysin luonnollista. Aina kun keskustelukumppaninani oli joku voimakassieluinen, vaitelias, herkkä ihminen, olipa hän sitten mies tai nainen, en saanut rauhaa ennen kuin olin päässyt tunkeutumaan hänen sisimpäänsä läpi sovinnaisen pidättäväisyyden muurin ja yli luottamuksen kynnyksen."Te olette merkillinen", hän sanoi, "ettekä ainakaan arka. Sielunne on yhtä rohkea kuin katseenne läpitunkeva, mutta sallikaa minun vakuuttaa teille, että tulkitsette tunteeni osittain väärin. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin ansaitsen. Punastuessani ja vapistessani neiti Oliverin edessä en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän sen johtuvan pelkästä alhaisesta lihan himosta, ei sielun tuskasta. Sielu on yhtä järkkymätön kuin kallio, joka kohoaa keskellä meren kuohuja. - -”