“Minun pääni, ajattelen kuinka se välkkyy maailman yksinäisimmän huoneen nurkassa, istun nojatuolissa ja katselen sinne sisään: tyhjältä taivaalta jotain putoaa kohti.”

“Luistimet jalassa tyhjällä hiekkakentällä minä taitan kuolematonta valoa.”

“— Мы — в свободном падении, Тапани. Все, что мы можем делать, — это следовать тому, что подскажет сердце. Постараться защитить хорошее, даже если сознаем, что уже поздно.”

“Kirjoittaminen on ainoa asia, jota tehdessäni minusta ei tunnu siltä, että minun pitäisi tehdä jotain muuta.”

“Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.”

“Mitä he kokevat, kun informaatiota virtaa sisään ja heidän ruumiinsa romahtavat sisäänpäin, sitä emme voi tietää emmekä sitä, miltä meressä loppujen lopuksi näyttää, meillä on vain hypoteeseja ja kaaviokuvia --.”

“Hän seisoi hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kisssanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis, ihana onnettomuuteni...”