“Tehän ette ole koskaan tuntenut mustasukkaisuutta, eikö totta, neiti Eyre? Tietenkään ette. Tarpeetonta kysyä, sillä ettehän ole koskaan ollut rakastunut Teillä on nuo molemmat tunteet vielä edessäpäin, sielunne nukkuu, puuttuu vielä sysäys, joka herättää sen. Te kuvittelette koko elämän olevan samanlaista tasaista virtaa kuin se, jota pitkin nuoruutenne on tähän saakka liukunut. Lipuessanne eteenpäin silmät ummessa ja kädet korvilla ette näe kallioita, jotka kohoavat vähän matkan päässä virran keskiuomassa ettekä kuule tyrskyjen pauhinaa niitten juurella Mutta minä sanon teille - pankaa sanani mieleenne - jonain päivänä tulette karikkoiseen kapeaan uomaan, jossa koko elämän virta pirstoutuu kuohuiksi ja kohinaksi, vaahdoksi ja pauhuksi. Silloin joko pirstoudutte kivikossa atomeiksi, tai jokin iso laine nostaa teidät harjalleen ja kantaa tyynemmille vesille - joillaisilla minä nyt olen.”

“Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.”

“Hän näytti taaskin hämmästyneeltä. Hän ei ollut voinut kuvitella, että joku nainen uskaltaisi puhua miehelle sillä tavoin. Minulle sen sijaan tällainen keskustelu oli täysin luonnollista. Aina kun keskustelukumppaninani oli joku voimakassieluinen, vaitelias, herkkä ihminen, olipa hän sitten mies tai nainen, en saanut rauhaa ennen kuin olin päässyt tunkeutumaan hänen sisimpäänsä läpi sovinnaisen pidättäväisyyden muurin ja yli luottamuksen kynnyksen."Te olette merkillinen", hän sanoi, "ettekä ainakaan arka. Sielunne on yhtä rohkea kuin katseenne läpitunkeva, mutta sallikaa minun vakuuttaa teille, että tulkitsette tunteeni osittain väärin. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin ansaitsen. Punastuessani ja vapistessani neiti Oliverin edessä en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän sen johtuvan pelkästä alhaisesta lihan himosta, ei sielun tuskasta. Sielu on yhtä järkkymätön kuin kallio, joka kohoaa keskellä meren kuohuja. - -”

“Pankaa mieleenne, hän sanoi, -minä pidän tuosta lapsukaisesta. Kaikki pitävät, mutta on sellaisiakin, jotka eivät pidä. Minä pidän. Pidän tuosta lapsukaisesta vilpittömästi. Olen herkkätunteinen ihminen, siitä se johtuu. Täytyy olla herkkätunteinen osatakseen antaa hänelle arvoa: vähän niin kuin runoilija. Mutta sanonpa teille totuuden. Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

“Herrajumala. Tätä ei ole olemassa. Tätä tunnetta ei ole olemassa."Ja minä: "Mutta mehän tunnetaan se."Kävellessäni seuraavana aamupäivänä pitkin Liisankatua nostin kaulaliinan kasvojen suojaksi jäätävää tuulta vastaan ja tiesin, ensimmäistä kertaa ymmärin, ja uskalsin myös sanoa sen:En koskaan saisi häntä.Rakastaisin häntä aina.”

“En osaa käyttää minkäänlaista keskitietä. Ollessani tekemisissä omalle luonteelleni täysin vastakkaisten, määräävien ja kovien luonteitten kanssa olen aina joko alistunut nöyrästi tai kapinoinut vimmatusti. Joskus olen nöyrtynyt melkein katkeamispisteeseen saakka, joskus purkautunut kiihkeästi kuin tulivuori.”

“Kampsu on aasi, hän ajatteli. Hömppä rouva, joka ei osaa ajatella muuta kuin teekakkuja ja tyynynpäällisiä. Hän ei ymmärrä edes mitään kukista. Ja kaikkein vähiten hän ymmärtää minua. Nyt hän istuu kotonaan ja luulee, etten minä ole koskaan kokenut mitään. Minähän koen jokapäivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen asioita ja pidän teekutsuja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!”