“Suokaa anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, jotta ehdin irstailla kyllikseni ennen kuin kuolen.”

“Notkolle painunut sohva, jolla he istuivat, suuri, korkea kirjoituspöytä ja äidin hauras, leikkauksilla koristettu tuoli sen edessä, hylly, jonka lokerot olivat vielä täynnä hänen hienolla käsialallaan kirjoitettuja papereita, kulunut matto - kaikki, kaikki oli samanlaista kuin ennen, vain Ellen puuttui, Ellen ja hänen vieno sitruunan ja rautayrtin tuoksunsa ja vinojen silmiensä hellä katse. Scarlett tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään, niinkuin syvän haavan turruttamat hermot olisivat alkaneet jälleen elää. Hän ei saanut antaa niiden herätä nyt. Hänellä oli edessään koko loput elämäänsä, jolloin niitä saisi kivistää, mutta ei nyt!”

“Olen sellainen ihminen: minun on oletettava kaikkein pahinta, jotta pystyn kehittämään vastavoimia kestääkseni sen, jos se sattuu osoittautumaan todeksi.”

“Hän näytti taaskin hämmästyneeltä. Hän ei ollut voinut kuvitella, että joku nainen uskaltaisi puhua miehelle sillä tavoin. Minulle sen sijaan tällainen keskustelu oli täysin luonnollista. Aina kun keskustelukumppaninani oli joku voimakassieluinen, vaitelias, herkkä ihminen, olipa hän sitten mies tai nainen, en saanut rauhaa ennen kuin olin päässyt tunkeutumaan hänen sisimpäänsä läpi sovinnaisen pidättäväisyyden muurin ja yli luottamuksen kynnyksen."Te olette merkillinen", hän sanoi, "ettekä ainakaan arka. Sielunne on yhtä rohkea kuin katseenne läpitunkeva, mutta sallikaa minun vakuuttaa teille, että tulkitsette tunteeni osittain väärin. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin ansaitsen. Punastuessani ja vapistessani neiti Oliverin edessä en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän sen johtuvan pelkästä alhaisesta lihan himosta, ei sielun tuskasta. Sielu on yhtä järkkymätön kuin kallio, joka kohoaa keskellä meren kuohuja. - -”

“– Jonakin päivänä, Catherine sanoi kylmästi, – lankeatte vielä polvillenne eteeni pyytäen anteeksi sanojanne, Arnaud de Montsalvy, Chataignerin herra. Mutta ette saa minulta anteeksiantoa ettekä armoa.”

“Alice katsoi häntä suoraan silmiin. Eräs hänen työtoverinsa oli kerran sanonut, että jos toista katsoo silmiin pitempään kuin kuusi sekuntia muualle vilkuilematta tai silmiä räpäyttämättä, sekä seksin että murhan himo paljastuu. Hän oli suoralta kädeltä hylännyt ajatuksen, mutta se oli kiehtonut häntä sen verran että hän oli kokeillut sitä erinäisiin ystäviin ja tuntemattomiin. Hänen yllätyksekseen Johnia lukuun ottamatta toinen oli aina katsonut muualle ennen kuin kuusi sekuntia oli kulunut.”