“-Kuinka kauan sinä odotat minua?-Niin kauan kuin on tarvis. En välitä siitä mitä isäni sanoo.-Entä jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat?-Sitten tuon sinulle kävelykepin”

“Vaikk' oot kallis, armahin, mulle, kunnia kuitenkin kalliimpi on.' Se on varsin sattuvasti sanottu, eikö olekin? Ainakin paremmin kuin mitä pystyisin itse keksimään tällä hetkellä. Sillä minä rakastan sinua, Scarlett, huolimatta siitä, mitä sanoin sinulle sinä iltana vain kuukausi sitten porraspylväikössä istuessamme."Rhettin venyttävä ääni oli hyväilevä, ja hänen kätensä, lämpimät, voimakkaat kädet, liukuivat ylös pitkin Scarlettin paljaita käsivarsia. "Rakastan sinua siksi, että olemme niin samanlaiset, luopioita molemmat ja itsekkäitä heittiöitä. Me emme kumpikaan välitä vähääkään siitä, vaikka koko maailma syöksyisi hornan kitaan, kunhan oma olomme vain on turvattu ja mukava.”

“Minun piti olla pieni ja sinun piti olla isompi kuin taivas.Entä jos minulla on ongelma käsieni kanssa, entä jos ne eivät osaa tehdä muuta kuin kuristaa?Sinä olet isompi kuin koko avaruus.Entä jos minä en osaa pitää sinusta huolta? Entä jos pudotan sinut hevosemme selästä ja menet rikki?Minä en halua, että sinä menet rikki.Tiedän, että olen sanonut tuhannet kerrat korvaavani sinulle vielä kaiken.En kai vain ikinä odottanut, että minulle tulisi siihen tilaisuutta.Ei taivasta voi korjata.Olet tuhannet kerrat vastannut minulle, ettei ole mitään korvattavaa.Luotin sanoihisi ja ajattelin, ettei mikään sinussa voi mennä rikki.Mutta minä kuulen, kuinka sinä itket. Ravintolan vessassa, suurissa joukoissa, perunoita pestessäsi, yöllä nukkuessasi.Miksi sinä itket Kissasisko? Onko jokin mennyt rikki?”

“Tunnen olevani kuin hattaranekku: sokeria ja ilmaa. Jos minua puristaa niin minusta tulee pieni, etovaa kosteutta tihkuva punertava mytty.”

“Mutta onko mitään niin itsepäistä kuin nuoruus? Onko mitään niin sokeata kuin kokemattomuus? Molemmat vakuuttivat, että oli jo tarpeeksi suuri ilo saada katsoa herra Rochesteria, katselipa hän minua tai ei ja ne lisäsivät: "Kiiruhda! Kiiruhda! Ole hänen kanssaan silloin kuin voit, sillä jo muutaman päivän tai korkeintaan muutaman viikon kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi!" Sitten tukahdutin mielessäni heräävän kauhun tunteen, jota en halunnut omaksua enkä vaalia, ja riensin eteenpäin.”

“Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.”