“Emme arvuuttele tulevaa ja jälkemme haalistuvat nopeasti. Olemme vain ja kuuntelemme toistemme hiljaisuutta. Yhdessä muistamme joka päivä vähemmän. (s. 58)”

“Me rakennamme ympärillemme korkeita muureja, joilla suojelemme itseämme tuskallisilta tosiasioilta, koska emme ole oppineet elämään niistä tietoisina. >>Miksi meidän muka pitäisi?>> Joku ehkä kysyy. >>Menneet ovat menneitä. Miksi niitä pitäisi pohtia?>> Vastaus on monitahoinen. Meitä lapsuuden historialta suojelevan muurin takana seisoo nimittäin edelleen se hyljeksitty lapsi, joka me olimme ja joka kauan sitten hylättiin ja petettiin. Hän toivoo meiltä suojaa, ymmärtämystä ja vapautusta eristyneisyydestään, yksinäisyydestään ja sanattomuudestaan. Tuo lapsi on jo kauan kaivannut meiltä ymmärrystä, kunnioitusta ja kiintymystä. Hänellä ei kuitenkaan ole pelkästään tarpeita, jotka meidän tulisi tyydyttää. Hän tarjoaa meille myös lahjaa, jota ilman me emme voi elää täydesti, jota emme voi ostaa emmekä hankkia mistään muualta kuin häneltä, tältä itsessämme olevalta lapselta. Se lahja on totuus, joka vapauttaa tuhoisien käsitysten ja vakiintuneiden valheiden vankilasta, ja lopulta myös turvallisuus, jonka uudestaan saavutettu eheys suo. Lapsi odottaa vain, että me suostuisimme lähestymään häntä ja purkamaan muurit hänen avullaan. Sitä eivät monet ihmiset tiedä.”

“... ja minä joka olisin halunnut kärsiä mitä hyvänsä tämän naisen vuoksi, pelkäsin että hän hyväksyisi minut liian nopeasti ja soisi minulle liian helposti rakkautensa, jonka olisin tahtonut lunastaa pitkällä odotuksella tai suurella uhrilla. (Armand Duval)”

“Mitä he kokevat, kun informaatiota virtaa sisään ja heidän ruumiinsa romahtavat sisäänpäin, sitä emme voi tietää emmekä sitä, miltä meressä loppujen lopuksi näyttää, meillä on vain hypoteeseja ja kaaviokuvia --.”

“Hänen kasvonsa olivat vakavat ja hymynsä arvokas, ja se joka vain näki millä tavoin hän käveli saattoi sanoa samoin kuin Elleviou kerran eräästä hovinaisesta: "Tuo nainen on varmasti joko ilotyttö tai herttuatar.”

“Vaikk' oot kallis, armahin, mulle, kunnia kuitenkin kalliimpi on.' Se on varsin sattuvasti sanottu, eikö olekin? Ainakin paremmin kuin mitä pystyisin itse keksimään tällä hetkellä. Sillä minä rakastan sinua, Scarlett, huolimatta siitä, mitä sanoin sinulle sinä iltana vain kuukausi sitten porraspylväikössä istuessamme."Rhettin venyttävä ääni oli hyväilevä, ja hänen kätensä, lämpimät, voimakkaat kädet, liukuivat ylös pitkin Scarlettin paljaita käsivarsia. "Rakastan sinua siksi, että olemme niin samanlaiset, luopioita molemmat ja itsekkäitä heittiöitä. Me emme kumpikaan välitä vähääkään siitä, vaikka koko maailma syöksyisi hornan kitaan, kunhan oma olomme vain on turvattu ja mukava.”