“Minulle 2010-luvun suomalainen maisema on välitila, jossa varikot, voimalinjat, huoltoasemien raadot ja lähiöiden takaa avautuvat ratapihat sekoittuvat niittyihin, punamultavärjättyihin liitereihin ja metsiin. Paikallissijat muuttuvat sijoilleen jääneeksi irtaimistoksi, purkutoimenpiteiden ja elämänmittaisten urakoiden jälkeisiksi, joista arktisen ilmaston hyväilyssä tulee hitaasti arkeologiaa.”
“Kun ottaa onnen pieninä pätkinä, palasittain, ja sitten kadottaa sen, kuten minä, niin kovettuu vähitellen ja tulee kiukkuiseksi.”
“Mä olen onnellinen. En koko ajan. En sillä tavalla niin kun monet ihmiset on, ne kasvaa turvallisessa kodissa ja käy koulua ja harrastaa ja menee naimisiin turvallisissa häissä saman kylän tytön kanssa ja niillä on oma pieni pesä. Oma kupla jossa ne on onnellisia. Mutta ne ei tiedä muusta. Mä en ole sillä tavalla kesto-onnellinen. Mieluummin mä olen onneton ja tiedän enemmän maailmasta.”
“...minun mielestäni nykyinen teatteri vain pelkkää rutiinia, ennakkoluuloa. Kun esirippu nousee ja nuo suuret kyvyt, pyhän taiteen papit ja papittaret, esittävät kolmiseinäisessä huoneessa iltavalaistuksessa miten ihmiset syövät, juovat, rakastavat, kävelevät, miten kantavat pukuaan, kun he halpahintaisista kuvaelmista ja korulauseista koettavat onkia esiin moraalia — pientä, helppotajuista, kotioloissa tarvittavaa moraalia, kun minulle tuhansien eri muunnosten muodossa tarjotaan aina vain yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa — niin minä juoksen pakoon, juoksen pakoon kuin Maupassant Eiffel-tornia, joka pusersi hänen aivojaan lattaudellaan.”
“... ja minä joka olisin halunnut kärsiä mitä hyvänsä tämän naisen vuoksi, pelkäsin että hän hyväksyisi minut liian nopeasti ja soisi minulle liian helposti rakkautensa, jonka olisin tahtonut lunastaa pitkällä odotuksella tai suurella uhrilla. (Armand Duval)”
“Tunnen olevani kuin hattaranekku: sokeria ja ilmaa. Jos minua puristaa niin minusta tulee pieni, etovaa kosteutta tihkuva punertava mytty.”