“Hän oli sonnustautunut kiireestä kantapäähän soopelinmustaan haarniskaan ja seistessään saliin johtavan oven kynnyksellä hän näytti tuomion enkeliltä. Kaikki hänessä oli järkkymättömän mustaa alkaen kypärän sulkatöyhtöstä, joka heilahteli pienimmästäkin liikahduksesta, aina aseisiin saakka, jotka olivat erehtymättömästi sota-aseita eivätkä niitä koristeita, joita ritarit tavallisesti käyttivät juhlissa.”

“–Suutelen jalkojanne, ihana rouva! Ja menen jonnekin muualle suremaan onnetonta tähteäni...ja teidän huonoa makuanne! Samalla uudistan tuttavuuteni erinoimaisen Beaune-viininne kanssa. Se näiden kirottujen burgundien kunniaksi on sentään sanottava, että he osaavat valmistaa viiniä!”

“Toinenkin seikka kohotti hänet muita korkeammalle: hän oli laskenut pöydälle avoimen kirjan. Siinä ravintolassa ei kukaan toinen ollut koskaan laskenut pöydälle avointa kirjaa. Kirja oli Terezalle salaisen killan tunnus. Hän saattoi taistella ympärillään leviävää karkeuden maailmaa vastaan vain yhdellä aseella: kirjoilla, varsinkin romaaneilla, joita hän lainasi kaupunginkirjastosta. Hän oli lukenut paljon, Fieldingistä Thomas Manniin. Kirjat olivat hänen näennäispakonsa elämästä, joka ei tyydyttänyt häntä. Mutta niillä oli merkityksensä myös esineinä: hänestä oli hauskaa kulkea kadulla kirja kainalossa. Hän käytti kirjaa kuin edellisen vuosisadan keikari tyylikästä keppiä. Kirja erotti hänet muista.”

“– Jonakin päivänä, Catherine sanoi kylmästi, – lankeatte vielä polvillenne eteeni pyytäen anteeksi sanojanne, Arnaud de Montsalvy, Chataignerin herra. Mutta ette saa minulta anteeksiantoa ettekä armoa.”

“- - Jumalan poissaollessa hän oli löytänyt Ihmisen. Ihmisen joka tappoi toisia ihmisiä, joka auttoi ihmisiä, nimettöminä kumpikin: vitsaus ja siunaus.”

“Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen.Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.”

“Alice katsoi häntä suoraan silmiin. Eräs hänen työtoverinsa oli kerran sanonut, että jos toista katsoo silmiin pitempään kuin kuusi sekuntia muualle vilkuilematta tai silmiä räpäyttämättä, sekä seksin että murhan himo paljastuu. Hän oli suoralta kädeltä hylännyt ajatuksen, mutta se oli kiehtonut häntä sen verran että hän oli kokeillut sitä erinäisiin ystäviin ja tuntemattomiin. Hänen yllätyksekseen Johnia lukuun ottamatta toinen oli aina katsonut muualle ennen kuin kuusi sekuntia oli kulunut.”