“Tutkin hänen sydämensä mekaniikkaa intohimoisesti, yritän avata kiinni juuttuneita lukkoja lempeillä avaimilla. Jotkin kohdat tuntuvat olevan iäksi suljettuja.”

“Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän.""Tiedätkö?""Kyllä. Niin haluankin sen olevan.”

“Löytäessään erämaasta ainoan rakennuksen kymmenien kilometrien säteellä suomalainen toivoo tuvan olevan autio, jotta saisi piereskellä yksin pimeässä nurkassa.”

“Levätessään siinä pää painettuna Mammyn rintaa vasten Scarlett hätkähti näitä kahta sanaa: raskas taakka. Nämä samat sanat olivat surisseet hänen aivoissaan yhtä mittaa koko iltapäivän. Nyt hän muisti koko laulun, ja se painoi hänen mielensä yhä murheellisemmaksi.Vielä muutaman päivän kun jaksamme taakkaa kantaa / tuosta viis vaikk'ei koskaan se kevenisikään! / Vielä muutaman päivän kun astumme maantien santaa -"Tuosta viis vaikk'ei koskaan se kevenisikään", sanat toistuivat hänen väsyneessä mielessään. Eikö hänen kuormansa milloinkaan keventyisi? Eikö kotiin Taraan tuleminen merkinnytkään suloista helpotusta, vaan yhä uusia taakkoja kannettavaksi?”

“Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen.Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.”

“No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?"Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa."Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti.Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät."Jenkitkö hänet tappoivat?""Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin.""Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?""Isä - isä ei ole entisellään.""Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?""Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -""Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?"Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.”