“Me oltiin yhdeksäntoista.”“Sun oli vielä pakko saada mut, Niklas.”“Ja ne puut.”“Puhutaan pieniä helppoja asioita.”“Joskus nämä oli helppoja.”“Tule vähän lähemmäs.”

“Oli vielä paikkoja ja asioita jotka halusin nähdä ja kokea, eikä minulla ollut mitään syytä antaa periksi ja jättää niitä elämättä, kun kerran kondistakin vielä riitti. Olin vain istunut alas liian pitkäksi aikaa, harhautunut miettimään epäoleellisuuksia ja kadottanut siten punaisen langan. Niin yksinkertaista se joskus on.”

“Aamulla kuningattarella oli vähän nuhaa, ja koska sovittuja tapaamisia ei ollut, hän sanoi olevansa ehkä vilustunut ja jäi vuoteeseen. Se ei ollut hänelle tyypillistä eikä myöskään totta, hän sanoi sen oikeastaan vains siksi että saisi jatkaa lukemista.”

“Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel silmäkulmassa.”

“Alice katsoi häntä suoraan silmiin. Eräs hänen työtoverinsa oli kerran sanonut, että jos toista katsoo silmiin pitempään kuin kuusi sekuntia muualle vilkuilematta tai silmiä räpäyttämättä, sekä seksin että murhan himo paljastuu. Hän oli suoralta kädeltä hylännyt ajatuksen, mutta se oli kiehtonut häntä sen verran että hän oli kokeillut sitä erinäisiin ystäviin ja tuntemattomiin. Hänen yllätyksekseen Johnia lukuun ottamatta toinen oli aina katsonut muualle ennen kuin kuusi sekuntia oli kulunut.”

“Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen.Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.”