“Kuinka kauan kestää oppia tuntemaan toinen? Onko se edes mahdollista? Tai tarpeellista? Tunsinko edes itseäni kokonaan, vai kuvittelinko vain tiselleni ominaisuuksia, joita kohti yritin pyrkiä? Ehkä. Mitä todelliset ominaisuuteni olivat? Humahdin kysymyksineni kummalliseen tyhjyyteen. Mikä minä olin, jos en edes itse tuntenut itseäni? Tunsin olevani jatkuvassa muutoksen myllyssä, jauhautuvani pieniksi osiksi, sirpaloitunut ja hajallaan pitkin itseäni. Tämä minä, jonka nyt tunsin, ei ollut se jonka halusin tuntea. Halusin visusti kätkeä tämän rääpäleen, halusin olla taas oma itseni. Vakuutin itselleni, että olin upea ja ihana, mutta sillä rääpäleellä oli niin läpitunkeva ääni.”

“Tiedättekö mikä ero on amatöörillä ja ammattilaisella? No se, että amatööri ei malta millään lopettaa, mutta ammattilaista ei saa millään edes aloittamaan.”

“Oli vielä paikkoja ja asioita jotka halusin nähdä ja kokea, eikä minulla ollut mitään syytä antaa periksi ja jättää niitä elämättä, kun kerran kondistakin vielä riitti. Olin vain istunut alas liian pitkäksi aikaa, harhautunut miettimään epäoleellisuuksia ja kadottanut siten punaisen langan. Niin yksinkertaista se joskus on.”

“Miten kiihkeästi haluaisinkaan hetkittäin olla romaanihenkilö ja nähdä tämän oman elämäni jonkun hyvän, monitietoisen romaanikirjailijan silmin ikään kuin ulkoapäin; miten kaunis, eheä, viisas kertomus siitä ehkä voisikaan tulla; sen sijaan että nyt, tällä vajavaisella huomiokyvyllä varustettuna näen elämäni vain sisältäpäin, kehnosti hahmottuvana, oikullisena, fragmentarisena: pinnallisten ajatusten, äkillisten muistojen, yllättävien tekojen sekamelskana.Välillä riittäisi sekin, että minä olisin edes todentuntuinen kertomus, vaikkapa hyvä viihderomaani, jossa alku ja loppu, uskottavia ihmisiä ja tapahtumia.Jos edes olisin pamfletti tai rukouskirja, esseekokoelma, sarjakuva.Mutta ei.”

“Pidin itseäni runoilijana.Sinä pidit itseäsi toimittajana.Sinusta minä olin kohtalainen runoilija.Minusta sinä olit kohtalainen toimittaja.”

“... ja minä joka olisin halunnut kärsiä mitä hyvänsä tämän naisen vuoksi, pelkäsin että hän hyväksyisi minut liian nopeasti ja soisi minulle liian helposti rakkautensa, jonka olisin tahtonut lunastaa pitkällä odotuksella tai suurella uhrilla. (Armand Duval)”