“Hänellä oli tuo kallisarvoinen kyky, aito naisellinen kyky, tehdä maailma omakseen missä tahansa olikin.”

“Oman paikan löytäminen oli vaikeaa. Maailma oli sellainen pallo, jonka päältä aina vierähti perseelleen, yritti tasapainotella miten tahansa.”

“Hän oli kuin kuka tahansa kotiinpalaava vihreä kurkku.”

“- No haluatko sä ylipäätään tehdä mitään?- Enpä kai.- Kai sä haluat käydä jossain, nähdä ihmisiä?- Emmä oikeestaan. Ei mulla ole kenellekään mitään asiaa. Ei oo mitään puhuttavaa kenellekään. Mitään puhuttavaa ei ole, kun ei näe ketään, tee mitään, käy missään.- Pitäiskö sit käydä jossain ja tehdä jotain?- Miks?- No että olis jotain puhuttavaa.- Mut emmä tiedä, haluanko mä puhua kenenkään kanssa. Miks mä puhuisin?”

“Hän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen.Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.”

“Notkolle painunut sohva, jolla he istuivat, suuri, korkea kirjoituspöytä ja äidin hauras, leikkauksilla koristettu tuoli sen edessä, hylly, jonka lokerot olivat vielä täynnä hänen hienolla käsialallaan kirjoitettuja papereita, kulunut matto - kaikki, kaikki oli samanlaista kuin ennen, vain Ellen puuttui, Ellen ja hänen vieno sitruunan ja rautayrtin tuoksunsa ja vinojen silmiensä hellä katse. Scarlett tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään, niinkuin syvän haavan turruttamat hermot olisivat alkaneet jälleen elää. Hän ei saanut antaa niiden herätä nyt. Hänellä oli edessään koko loput elämäänsä, jolloin niitä saisi kivistää, mutta ei nyt!”